Kävelin kesäisessä illassa ihastellen kaunista ja vehreää luontoa. Paljon
viherrystä ja kaunista, mutta aina eniten ilostuttavat uutta kasvattavat,
tuoreet versot ja kukat. Odotan kovasti kotipihan pionien puhkeamista kukkaan; toista
näyttävämpää ja kauniimpaa kukkaa saakin etsiä. Mutta tällä kertaa kiinnitin
huomioni ennemminkin sellaisiin uusiin kasvuihin, mitä ei aina niin huomioida.
Oletko huomannut, kuinka yleensä vaatimattomana pidetyt, synkät ja terävä-
tai kovalehtiset karut kasvitkin, kuten puolukka, kuusi tai mänty, uusiutuvat
joka vuosi? Minua ilahdutti huomata puolukanvarvuissa uudet vaaleanvihreät kasvut,
pehmeät lehdet, jotka kasvoivat vanhaan puuvarpuun entisten, kovien ja tummien lehtien
jatkoksi.
Lapsuudenkotini pihalla on iäkäs kuusipari, joiden kasvua ja
vanhenemista olen seurannut jo vuosikymmeniä. Niiden oksille aikakin on tehnyt
tehtävänsä: neulaset ovat harventuneet, on jäkälää ja kuivuneita ruskeita
neulasia. Ei siis enää mitään valioyksilöitä, päinvastoin, aina hyljeksittyjä:
varjostavat ja ovat rumiakin. Mutta silti ne tekevät uudet vuosikasvut joka
vuosi, panostavat kasvuunsa ja ulkonäköönsä kaikesta huolimatta. En tiedä, mikä
niiden tulevaisuus pihalla tulee olemaan, mutta ainakin ne ehtivät kasvaa lähes
kolmekymmentä vuotta ennen kuin ne ilahduttivat minua ensimmäisen kerran.
Luonto puhuttelee minua usein syvällisemminkin, ja nämäkin havainnot
saivat miettimään kasvua myös toiselta kannalta. Teemmekö me ihmiset uutta
kasvua säännöllisesti? Uusiudummeko ja panostammeko itseemme, ulkoisesti tai
vaikka sisäisesti? Riippumatta siitä, kuinka karu ja toivoton lähtötilanne on, panostaminen
kannattaa aina! Ja eihän sitä tiedä, ketä sivullista voi samalla itsensä
lisäksi ilahduttaa. Voi kulkea ohitse huomiotta päivittäin hyvinkin pitkän
aikaa, ja silti joku kaunis päivä herättää huomion ja saada molemminpuolista
iloa. Intoa ja antoisia hetkiä uuden kasvun parissa!