Vuosikasvua

Kävelin kesäisessä illassa ihastellen kaunista ja vehreää luontoa. Paljon viherrystä ja kaunista, mutta aina eniten ilostuttavat uutta kasvattavat, tuoreet versot ja kukat. Odotan kovasti kotipihan pionien puhkeamista kukkaan; toista näyttävämpää ja kauniimpaa kukkaa saakin etsiä. Mutta tällä kertaa kiinnitin huomioni ennemminkin sellaisiin uusiin kasvuihin, mitä ei aina niin huomioida.

Oletko huomannut, kuinka yleensä vaatimattomana pidetyt, synkät ja terävä- tai kovalehtiset karut kasvitkin, kuten puolukka, kuusi tai mänty, uusiutuvat joka vuosi? Minua ilahdutti huomata puolukanvarvuissa uudet vaaleanvihreät kasvut, pehmeät lehdet, jotka kasvoivat vanhaan puuvarpuun entisten, kovien ja tummien lehtien jatkoksi.

Lapsuudenkotini pihalla on iäkäs kuusipari, joiden kasvua ja vanhenemista olen seurannut jo vuosikymmeniä. Niiden oksille aikakin on tehnyt tehtävänsä: neulaset ovat harventuneet, on jäkälää ja kuivuneita ruskeita neulasia. Ei siis enää mitään valioyksilöitä, päinvastoin, aina hyljeksittyjä: varjostavat ja ovat rumiakin. Mutta silti ne tekevät uudet vuosikasvut joka vuosi, panostavat kasvuunsa ja ulkonäköönsä kaikesta huolimatta. En tiedä, mikä niiden tulevaisuus pihalla tulee olemaan, mutta ainakin ne ehtivät kasvaa lähes kolmekymmentä vuotta ennen kuin ne ilahduttivat minua ensimmäisen kerran.

Luonto puhuttelee minua usein syvällisemminkin, ja nämäkin havainnot saivat miettimään kasvua myös toiselta kannalta. Teemmekö me ihmiset uutta kasvua säännöllisesti? Uusiudummeko ja panostammeko itseemme, ulkoisesti tai vaikka sisäisesti? Riippumatta siitä, kuinka karu ja toivoton lähtötilanne on, panostaminen kannattaa aina! Ja eihän sitä tiedä, ketä sivullista voi samalla itsensä lisäksi ilahduttaa. Voi kulkea ohitse huomiotta päivittäin hyvinkin pitkän aikaa, ja silti joku kaunis päivä herättää huomion ja saada molemminpuolista iloa. Intoa ja antoisia hetkiä uuden kasvun parissa!

Tähkäpään pää ja peräpää

Paljon puhutaan siitä, millaisia esikuvia ja ihanteita media lapsille, nuorille ja aikuisillekin luo vartalon suhteen. Tällä kertaa mietin asiaa kuitenkin 3,5-vuotiaan tyttäreni mielenkiinnon kohteen, Disneyn prinsessojen kautta. Tottahan se on, että kaikki prinsessat ovat varmasti joutuneet menettämään kylkiluita vyötärönsä eteen. Mutta katsokaapa, minkälaiset lanteet ovat esimerkiksi Kaksin karkuteillä -elokuvan päähenkilöllä, Tähkäpäällä! Yleensähän näiden prinsessojen hameet ovat hyvin leveitä, on kerroksia, rypytystä ja alushameita. Tähkäpään hame on selkeästi kapealinjaisempi ja laskeutuvampi, jolloin lantion ja takamuksen muoto pääsevät erottumaan. Ja kyllähän sitä kurvikkuutta löytyykin! Todellinen hartialinja (joka on mielestäni kapeampi kuin muilla prinsessoilla) jää huomattavasti kapeammaksi kuin lantio, joten sieltähän paljastuu kaareva A - eli päärynävartalo! Onhan hänellä vielä pussihihat, jotka lisäävät hartioiden leveysvaikutelmaa ja tasapainottavat kokonaisuutta lantion suhteen. Kasvojen muotokaan ei ole Tähkäpäällä perinteisesti ihanteellisena pidetty ovaali. Leuan alue on selkeästi kapeampi ja sirompi kuin kasvojen yläosa. Otsa on leveä ja painopiste on ylhäällä, eli kasvot ovat sydämen muotoiset. Joten: olkaamme ylpeitä kuninkaallisista kurveistamme!

 Tähkäpään kuva on lainattu täältä

Tervetuloa ja terveiset Killeriltä!

Tervehdys kaikille, ja Tervetuloa seuraamaan blogiani! :)

Sisältö tulee muokkautumaan sen mukaan, mistä milloinkin innostun, ihastun tai vihastun, mikä on ennalta arvaamatonta.

Kävin eilen Killerillä seuraamassa valtakunnallista suomenhevosten työmestaruuskilpailua. Erittäin mielenkiintoista, hevoset kun ovat lähellä sydäntäni. Parhaimmillaan myös henkäys sitä vanhan ajan maalaisromantiikkaa! Hienoa, että edelleen ylläpidetään työhevos- ja hevosmiesperinteitä. Eipä sitä osaa arvostaa autoja ja koneita ennen kuin miettii, miten ennen on jouduttu mies- ja hevosvoimin hoitamaan kaikki raskaat työt ja kuljetukset. On se vain upea ja voimakas eläin, eläköön suomenhevonen! Ja taas pitäisi päästä ratsastamaan.