Miksi
positiivisen huomion kohteena oleminen on meille suomalaisille niin vaikeaa? Vai
onko se epävarmuus valinnoista ja pelko siitä, ettei rohkeammalla asuvalinnalla ja yllättävällä värillä joudu päinvastaisen huomion kohteeksi?
Poikani
täyttää viikonloppuna kahdeksan vuotta. Lähdin eilen hänen kanssaan ruokakauppaan
synttäriostoksille. Teki mieli laittaa päälle punainen kellohame alushameella,
ihan muuten vain. Laitoin. Tällaiset pienet asiat piristävät arkeani. Ehkä piristän
samalla joskus myös jotain muuta. Marketin käytävällä edessäni käveli
gootti-tyylinen pariskunta mustissa, mutta persoonalliselle tyylilleen
uskollisena. Se piristi minua. Taisi olla ainoa kerta kun ilostuin mustan värin
ansiosta. Sekin siitä syystä, kun mietin, kuinka paljon iloisempaa ja mielenkiintoisempaa
olisi, jos kaikki pukeutuisivat persoonallisesti ja rohkeasti!
Kaupungilla liikkuessani
ja muualla ihmisiä seuratessani harmittelen aina sitä, kuinka synkästi ihmiset
pukeutuvat. Musta väri ja persoonattomuus valtaavat yhä enemmän. Ja mitä
enemmän ne valtaavat, sitä enemmän huomaan vastustavani niitä omalla
pukeutumisellani.
Suunnittelimme
poikani kanssa synttäreille teemaa. Aku Ankka oli hänen ehdotuksensa. Mikä
ettei, iloinen värikäs ja hauska hahmohan se on. Selasimme teeman mukaisia kuvia
netistä ja lehdistä. Yhtäkkiä tajusin jotain järkyttävää: Aku Ankallahan on
nykyään musta takki! Ja veljenpojilla myös. Mitä ihmettä? Mitä on tapahtunut
kirkkaansiniselle merimiestakille ja veljenpoikien pirteille puseroille? Onko
Akunkin täytynyt sulautua mustaksi muuttuneeseen maailmaan? Kuinka surullista. Vanhoissa
klassikkosarjakuvissa Aku oli vielä sinisessä takissa. Mutta näinpä se
valitettavasti on valtaväestönkin suhteen: vanhoina hyvinä aikoina ihmiset
osasivat vielä pukeutua tyylikkäästi. Miehet olivat miehekkäitä herrasmiehiä ja
naiset viimeistellyn naisellisia. Kauan eläköön vintage ja värikkyys!
