Käsi kädessä

Kenen kanssa sinä kävelet käsi kädessä tai muuten vain pitelet kädestä useimmin? Omalla kohdallani vastaus taitaa nykyään olla lapset. Oletko huomannut, kuinka raskasta on pitää lasta kädestä, jos se ei itse pidä vastaan, vaan roikottaa vain kättään oman käden varassa. Toisaalta en ole aiemmin miettinytkään, kuinka raskasta se voisi pienelle lapsellekin olla, kun kättä joutuisi kannattelemaan yläviistoon. Mutta sekin auttaisi jo hieman, jos lapsi puristaisi edes hieman takaisin, pitäisi kiinni. Valitettavasti toiset eivät opi koskaan pitämään kädestä eivätkä kättelemään. Jokainen tietää, kuinka epämiellyttävää on kätellä sellaista, jonka käsi on kuin kuollut kala. Saati sitten pitää sellaista kädestä pidemmän aikaa.

Kädestä kiinni pitämisessä on myös hyötyjä: muun liikenteen seassa lapsi pysyy turvallisesti vieressä, ei kompastele niin helposti, ja matka etenee joutuisammin. Samalla lapsi saa läheisyyttä ja välittämistä osakseen, mikä näyttää olevan etenkin tyttölapsille yllättävänkin tärkeää. Jokaisesta mieheni minulle antamasta hellyyden osoituksesta tyttömme muistaa olla mustasukkainen ja huomauttaa: ”Miksi isi ei koskaan minua..” Vaikka kyllähän se meitä molempia huomioi, kumpikaan meistä ei vain koskaan saa siitä tarpeekseen.. ;)

Perjantaina kävelimme lasten kanssa päiväkodista kotiin ja pidin taas tyttöäni kädestä kiinni, kuten usein yhdessä kävellessämme teen. Lapsen käsi on niin pieni verrattuna omaani (joka on vielä keskimääräistä suurempi: pitkät sormet ja kynnetkin vielä), että usein tulee pidettyä lasta eri tavalla kädestä kuin aikuista. Lapsen peukalo menee jotenkin muiden sormien mukana, eivätkä peukalot ole ristikkäin. Ihan pieni lapsi saattaa myös pitää aikuista kiinni vain sormesta tai parista. Tuolloin kotimatkalla päätin, että nyt on tytön aika opetella pitämään oikeasti kädestä kiinni. Kehotin puristamaan takaisin ja yritin löytää oikeaa käsiotetta, ja kyllä sitä haettiinkin kauan. Miten se voikin tuntua niin hankalalta? Sormet eivät millään meinanneet löytää paikkaansa. Lasten kanssa saa monia itsestään selviltä tuntuneita asioita käydä uudestaan läpi, mutta ei kai niitä opi jos ei opeteta. Kyllä on lasten kasvatus moninaista.

Miten lapset muuten pitävät toisiaan kädestä kiinni? Joutuvathan he joskus päiväkodissa kulkemaan parijonossa ja tekemään piirin. Meneekö käsiote luontevammin, kun kädet ovat yhtä suuria, tai siis yhtä pieniä? Vai löytyykö otteita yhtä monta kuin on pitäjääkin? Itse veikkaisin jälkimmäistä. Seuraavan kerran katsonkin lasten piirileikkiä aivan eri silmällä!

Mikä sitten on oikea tapa pitää kädestä kiinni, vai onko sellaista edes olemassa? Tietenkin riippuu siitä, ollaanko kasvotusten vai vierekkäin. Kätelläänkö, tanssitaanko, kuljetaanko ketjussa vai pidelläänkö käsistä. Silläkin on eroa, pidänkö minä jotakuta kädestä kiinni, vai pidämmekö toisiamme kädestä kiinni yhdessä. Ensiksi mainitussa mielestäni vain toinen osapuoli on aktiivinen (esim. lapsen kädestä pitäminen tai vaikka ”käsisuudelmaote”), jälkimmäisessä molemmat.

Mutta tarkastellaanpa nyt tilannetta, että kaksi aikuista ihmistä kävelee käsi kädessä. Eilen kävelimme satamassa koko perheellä, ja aloin mieheni hämmennykseksi tutkimaan, miten me aikuiset pidetään käsistä kiinni. Pakkohan minun oli, kun kädestä kiinni ottaminen ei ollut koskaan tuntunut niin hankalalta kuin tytön kanssa käsiotetta hakiessani. Enpä ole aiemmin ajatellutkaan, että aikuisenkin kanssa käsiotetta saattaisi joutua hakemaan siten kuin joskus halatessa, kummalle puolelle päät menevät. Tämäkin kyllä mietityttää, eikö ole lähes kirjoittamaton sääntö, että halatessa pää viedään vasemmalle puolelle.. ;) Mutta pysytäänpä nyt aiheessa. Tosiaan, kun on samasta kädestä pitänyt kiinni jo 14 vuotta, niin otetta ei tarvitse enää juuri miettiä. Mutta mietinpä silti.

 Minun mielestä oikea käsiote käsi kädessä kävellessä on sellainen, että peukalot ovat ristikkäin, toisen käsi menee etukautta, toisen käsi takakautta. Kummalle puolelle sinun kätesi luontevammin hakeutuu, eteen vai taakse? Entä otatko samalta puolelta kiinni oikealla ja vasemmalla kädellä? Entä onko ote samanlainen pitäessäsi kädestä eri ihmisten kanssa? Jos kaksi takakautta kädestä pitävää yrittää ottaa toisiaan kädestä kiinni, niin toisenhan on joustettava, ja väistämättä otetta joutuu hetken hakemaan. Olettaisin, että se osapuoli saa päättää otteensa puolen, joka on aktiivinen ja tekee aloitteen ottaa toista kädestä kiinni.

Kun minä pidän miestäni kädestä kiinni, oma käteni on aina takana, riippumatta siitä olenko oikealla vai vasemmalla puolella. Ja kun kokeilimme vaihtaa otetta niin, että käteni olikin etupuolella, se oli molemmista todella epäluontevaa ja hankalaa. Mielenkiintoinen havainto! Mutta kun otin pientä tyttöäni kädestä kiinni, niin käteni hakeutuikin yllättäen luontevasti etukautta. Miksi? Onko tässäkin toinen hallitseva osapuoli vai onko käsien koolla jotain merkitystä? Entä onkohan sillä merkitystä, onko oikea- vai vasenkätinen?

Mutta, oli ote mikä tahansa, niin pidelkää toisianne kädestä! Nythän teillä on hyvä tekosyykin kokeilla sitä. :) Ja se tuntuu sitä paitsi mukavalta. 

Musta tuntuu prinsessalta, vai tuntuuko?

Toissapäivänä esikoiseni aloitti esikoulun ja minusta tuli myös täti toisen kerran, iki-ihanalle pikkuprinsessalle. Niiden kunniaksi ajatukseni liittyvät lapsiin. Niin ja väreihin.

Koin onnistuneeni värikasvatuksessa, kun 6-vuotias poikani lempivärit ovat olleet oranssi ja vihreä, eikä sininen ja musta. Eilen kysyin häneltä lempivärejä uudestaan varmistaakseni asian, ja vastaus olikin: ”oranssi ja musta”. Kaverin kanssa oli juteltu väreistä. Se siitä värikasvatuksesta. Ehdin myös miettiä, olenko oikaissut 3,5-vuotiaan kuopuksen kasvatuksessa, kun hänen ehdottomat lempivärinsä ovat pinkki ja vaaleanpunainen. Mainittakoon, että hänestä tulee kuulemma isona prinsessa ja prinsessahevonen. Toistuvasti isoveli tosin kyseenalaistaa siskonsa tulevan ammatinvalinnan pohtien, saako siitä rahaa.

Luulisin, että tämä vaaleanpunainen prinsessamaailma on niin sisäänrakennettu pikkutytöille, että tuskin sitä olisi voinut välttää. Vai olisinko edes halunnut välttää sitä? Itse asiassa en. Sehän on ihanaa. Tarkemmin ajateltuna olen saattanut itse herättää nämä kliseiset kiinnostuksen kohteet. Prinsessa-lehti tilattiin, ja kiinnostus prinsessoihin heräsi. Muumimaailmassa käytiin ja näytettiin muumeja telkkarista, yllättäen muumit on kivoja. Hello Kittystäkin löytyi lastenohjelmia, ja hahmoja on hankittu monessa eri muodossa pehmoista leluihin ja vaatteisiin. Mutta toisaalta, enhän olisi halunnut, että lapseni olisi joutunut tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja syrjityksi leikkiessään muiden lasten kanssa, jos ei olisi ymmärtänyt heidän maailmaansa. Toisaalta en halua, että lapset oppivat menemään vain virran mukana. Täytyy uskaltaa joskus mennä myös omaa polkuaan.

Tietenkin lapset etsivät muiden hyväksyntää, sitähän jokainen jossain määrin kaipaa. Me aikuiset vain uskallamme helpommin pitää oman kantamme, olla sitä mitä haluamme. Vai uskallammeko? En välttämättä ole siitä niin vakuuttunut. Taidamme olla sisimmältämme niitä samoja pieniä prinsessoja ja prinssejä hiekkalaatikon reunalla lapiosta taistelemassa ja muiden hyväksyntää etsimässä. Menemme virran mukana, syömme mitä meille syötetään (kuvainnollisesti ajatellen) ja puemme päälle mitä käsketään.

Juuri kun suomalaiset ovat ilokseni päässeet irrottautumaan mustasta pitkän ja synkän pimeän ajan jälkeen edes hieman, värien käytön makuun. Niin eiköhän nimeltä mainitsematon muotilehti uusimmassa numerossaan ylistä taas mustan alkavan sesongin moneksi muuntuvaksi ykkössävyksi. Masentavaa. Luulisin, että suomalaisia ei tarvitse kahta kertaa kehottaa palaamaan taas muka niin tuttuun ja turvalliseen mustaan linjaan. Tosin olen työssäni huomannut, kuinka ihmiset pitävät väreistä kovasti, he eivät vain uskalla käyttää niitä. Rohkeutta ihmiset, kulkekaa omia polkujanne älkääkä palatko siihen mustaan!

Syksyä tuulissa ja tyylissä

Asiakkaan pukeutumistyyliä analysoidessani kyselen monenlaisia asioita henkilön elämästä, elintavoista, persoonasta, mieltymyksistä ja tottumuksista. Jotkut asiat eivät ehkä tunnu liittyvän tyyliin nopeasti ajateltuna mitenkään, mutta kokonaisuudesta muodostan mielikuvan henkilön persoonasta ja sitä kautta tyylistä. Tämä on erittäin mielenkiintoista. On myös palkitsevaa kuulla, kuinka asiakas on kokenut minun löytäneen hänelle täydellisesti sopivat tyylit. Jotkut ovat jopa positiivisesti yllättyneitä, etten suosittelekaan heille liian itsestään selvältä tuntuvaa tyyliä. Ei mummon tarvitse pukeutua ”mummotyyliin” tai tyylittömän tyytyä vaatimattomuuteen.

Minulle ajatus asiakkaan pukeutumistyylistä syntyy saadun tiedon, pohdiskelun ja intuition perusteella. Useimmiten vain tulee hyvin vahva tunne tyylin luonteesta. Joskus oikeaan lopputulokseen pääseminen vaatii useamman tyylin yhdistelyä: perusta jostakin, lisäksi piirteitä tästä ja ripaus tuolta. Joskus oikean tyylikombinaation löytääkseen täytyy nähdä pintaa syvemmälle, lukea rivien välistä. Kuunnella tarkkaan ja yrittää ymmärtää, joskus tehdä havaintoja jopa päinvastoin kuin asiakas itse sanoo ja luulee tietävänsä :)

Joskus tyylianalyysia tehdessä tulee ilmi hyvin henkilökohtaisiakin asioita, jotka eivät suoranaisesti liity pukeutumiseen, mutta kuitenkin voidaan huomata, kuinka suuri vaikutus niillä saattaa lopulta välillisesti olla henkilön pukeutumistottumuksiin ja -uskomuksiin. Joskus täytyy osata huomioida hyvinkin henkilökohtaisia asioita, jotta pystyy suosittelemaan asiakkaalle soveltuvia vaatteita. Jotkut virheelliset uskomukset ovat luonteeltaan sellaisia, että ne ovat alitajuisesti vaikuttaneet henkilön pukeutumiseen sitä ehkä liikaa rajoittaen. Havainnollisesti perustellen voi pinttyneistäkin ennakkoluuloista ja uskomuksista päästä eroon ja löytää pukeutumisesta yllättäviäkin uusia ulottuvuuksia, samalla itsetuntoaan ja ilmettään kohottaen.

Elokuun myötä ilmanala on muuttunut heti kerrasta syksyisemmäksi. Se sai minut miettimään myös ihmiselämän vaihtuvia ”vuodenaikoja”. Mitä mieltä olette, muuttuuko, tai kuuluuko myös tyylin muuttua sen myötä, kun ikäännymme, siirrymme elämän keväästä syksyyn?

Niinhän siinä usein käy. Elämä vakiintuu, eikä ehkä ”tarvitse” kiinnittää itseensä tai vetovoimaansa enää niin paljon huomiota. Vartalokin muuttuu. Ja vaatekaapin vaatteet vanhenevat ja vanhanaikaistuvat. Ollaan hukassa oman vartalon, tyylin ja vaatteiden kanssa, harmillista. Asiaa voi ajatella myös eri kannalta. Toisaalta iän myötä ihminen oppii tuntemaan itsensä paremmin, itsetunto kasvaa ja uskaltaa olla sitä mitä haluaa olla. On ehkä kokeillut monenlaista, on valmiimpi asettumaan aloilleen, löytääkseen itselleen parhaat vaihtoehdot. Ajan myötä talouskin on usein vakaampi, ja mahdollisuudet panostaa pukeutumiseen ovat paremmat.  Sitä paitsi, kyllä pitkäaikaista puolisoakin tulee arvostaa ja ilahduttaa. Ja eihän me pukeuduta vain toisia varten, vaan sen lisäksi että kunnioitamme muita, ilahdutamme myös itseämme.

No minkä ikäisenä ihminen sitten lakkaa haluamasta olla vanhemman näköinen kuin on? Entä minkä ikäisenä on kaikkein tavallisinta haluta näyttää nuoremmalta? Onko ihminen missään iässä tyytyväinen siihen, minkä ikäiseltä hän näyttää? Täytyykö aina yrittää olla olevinaan jotain mitä ei ole, kauhistella juonteita tai inhota veltostuvaa ihoa?

Ihmisellä on taipumus aina haikailla sen perään mitä sillä ei ole. Paljon useammin olemme tyytymättömiä kuin tyytyväisiä: niin elämäämme yleensä kuin vartaloomme ja pukeutumiseemmekin. Missä näistä muutoksen aikaan saaminen on helpointa? Itse olen viimeisimmän vaihtoehdon kannalla. Kun oppii hyväksymään vartalonsa, huomioimaan sen hyvät ja huonot puolet pukeutumisella sekä löytää tyylinsä, on taas hieman tyytyväisempi myös itseensä ja elämäänsä. Otetaan kaikki ilo irti pukeutumisesta kukin rohkeasti oman tyylimme ja kroppamme mukaisesti.

”Älä yritä olla kukaan muu, kuin sinä itse – silloin olet parhaimmillasi.”