Vuosikasvua

Kävelin kesäisessä illassa ihastellen kaunista ja vehreää luontoa. Paljon viherrystä ja kaunista, mutta aina eniten ilostuttavat uutta kasvattavat, tuoreet versot ja kukat. Odotan kovasti kotipihan pionien puhkeamista kukkaan; toista näyttävämpää ja kauniimpaa kukkaa saakin etsiä. Mutta tällä kertaa kiinnitin huomioni ennemminkin sellaisiin uusiin kasvuihin, mitä ei aina niin huomioida.

Oletko huomannut, kuinka yleensä vaatimattomana pidetyt, synkät ja terävä- tai kovalehtiset karut kasvitkin, kuten puolukka, kuusi tai mänty, uusiutuvat joka vuosi? Minua ilahdutti huomata puolukanvarvuissa uudet vaaleanvihreät kasvut, pehmeät lehdet, jotka kasvoivat vanhaan puuvarpuun entisten, kovien ja tummien lehtien jatkoksi.

Lapsuudenkotini pihalla on iäkäs kuusipari, joiden kasvua ja vanhenemista olen seurannut jo vuosikymmeniä. Niiden oksille aikakin on tehnyt tehtävänsä: neulaset ovat harventuneet, on jäkälää ja kuivuneita ruskeita neulasia. Ei siis enää mitään valioyksilöitä, päinvastoin, aina hyljeksittyjä: varjostavat ja ovat rumiakin. Mutta silti ne tekevät uudet vuosikasvut joka vuosi, panostavat kasvuunsa ja ulkonäköönsä kaikesta huolimatta. En tiedä, mikä niiden tulevaisuus pihalla tulee olemaan, mutta ainakin ne ehtivät kasvaa lähes kolmekymmentä vuotta ennen kuin ne ilahduttivat minua ensimmäisen kerran.

Luonto puhuttelee minua usein syvällisemminkin, ja nämäkin havainnot saivat miettimään kasvua myös toiselta kannalta. Teemmekö me ihmiset uutta kasvua säännöllisesti? Uusiudummeko ja panostammeko itseemme, ulkoisesti tai vaikka sisäisesti? Riippumatta siitä, kuinka karu ja toivoton lähtötilanne on, panostaminen kannattaa aina! Ja eihän sitä tiedä, ketä sivullista voi samalla itsensä lisäksi ilahduttaa. Voi kulkea ohitse huomiotta päivittäin hyvinkin pitkän aikaa, ja silti joku kaunis päivä herättää huomion ja saada molemminpuolista iloa. Intoa ja antoisia hetkiä uuden kasvun parissa!